Liika-ajattelun liitoksia

Aikeissa kirjoittaa jotakin rauhasta. Yritän aloittaa otsikolla: "Rauhan saavuttaminen ei vie aikaa" . Päädyin valintaani siksi, että lause "Rauhan saavuttaminen vie aikaa" kuulostaa omiin korviini kovin mekaaniselta. En usko siihen. Yritän aina välillä uskoa, mutta oikeasti en pysty perustamaan sen varaan oikein mitään mielipidettä. Päädyn toisesta päädystä takaisin aloituspisteeseen ja niin edelleen.

Rauha. Mitä on rauha?

Se on minulle sitä, että pystyn olemaan sovinnossa itseni kanssa, mutta silti kiinnittämään huomiota kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. 

Se on sitä, että ei anna ajatusten vallata koko päätä. Jos joudun sinne en erota myöskään pian häntää. Se on vaikeaa.

Rauha. Se on on hengittämistä, aistimista, nautintoa ja yleistä energian kulkua. 

Rauha on ajattelutapa, joka miellyttää sinua. Se on suunta, joka antaa sinulle paljon. Se on jotakin, mikä saa tuntemaan itsesi voimakkaaksi, kestäväksi ja hyväksi. 

Rauha on sitä, että ihminen luottaa itseensä ja päätökseensä omasta polustaan. Polku muovautuu koko ajan. Mikään ei pysähdy. Meidän on mahdotonta tietää, mitä käy, koska kaikki tapahtuu intuitiosta. Maailma ja elämäkin tapahtuvat. Kaikki muuttuu. Siinä on meidän taivas ja katto sekä turva.

Tapahdu sinäkin. Olethan itse itsesi työkalu, maailmassa, jonka reaktio sisälsi myös sinut. Kuulut kaavaan. 

Mitä sinun tarvitsee tietää enempää?

Rauha voi olla halaus. 

Rauha voi olla viileää ilmaa, joka puskee raollaan olevan ikkunan välistä. 

Rauha voi olla eläin, jonka kanssa tykkäät käydä ulkona.

Rauhaa on se, että pidät siitä, mitä teet. 

Kyseenalaistaminen on hienoa, muttei sinun tarvitse ajautua karikolle, jossa pohdintalukemat ovat suurempia. Liiallinen pohtiminen ei tee hyvää. 

Välikatsaus

Yön varastaessa valon helliin suojiinsa maailma hiljenee. Sade rummuttaa pisaroitaan kevyesti vasten ikkuna-lautaa ja ajatus yrittää ottaa liittyäkseen puhdistukseen, jonka luonto parhaillaan kokee.

Ulkona on hiukan pimeämpää ja vähän vähemmän ihmisiä, kuitenkin samaan tapaan kuin päivisin kaikkialla tapahtuu liikettä ja jossain putkahtaa yhtälailla ajatus. Autojen etenevä tahti tiellä liittyy hiljaa olohuoneen laitteiston ja sisään pyrkivien ympäristön äänien konserttiin. 

Tässä minä. Parhaimmillaan. 

Hengitän vain ilmaa, ja olen se.

Sitä kuvittelee itsensä sudeksi, koiraksi tai päättävän näköiseksi kissaksi lattian rajaan - huojuvan psyykkeen tukipilareiksi putkahtavia mielikuvia ja voimasanoja. Väliajoin psyyke onnistuu istuttamaan ihmiskehoon neljä jalkaa kera kavioiden, jotka iskeytyvät mahtavasti lattiaan jokaisella oikeaksi todetulla ajatuksella, luoden raameja taivaltajan tavoittelemaan olemukseen itsestään, kulkijan kaikkea sitä tapahtuma-rataa välttämättä tiedostamatta. "Käteen on jäävä se, mikä on tärkeää." 

Toisinaan sitä taas jää tutkimaan ihmis-raajojaan yhtäkkiä täriseviä ja varovaiseen sävyyn vaihtuvaa ääntään. Välillä vajaavaiseksi jäävästä olosta huolimatta tarttuu mielummin mielikuviinsa epäkunnossa luotuihin ja versoo itsensä jäljelle jäävistä väleistä, vaikka tietää tiedostavansa vielä kovin vähän ja huoliensa olevan pientä. 

Tätä hetkeä tiedostava, kävelemään koneistettu kaikkeus tietää pystyvänsä parempaan, joka hengenvedollaan. 

(Ihminen mahtuu "suurine" ajatuksineen hyvinkin pieneen tilaan.)

Ajatus on taivuteltavissa puhalluksen voimalla. 

It is

Kärsivällisyyttä ystävä hyvä

Sinä olet vain hiukkanen universumin loputtomalla kankaalla. Et suinkaan turha sellainen. Olet yhtä rajaton, yhtä jatkuva ja täynnä ihmeitä, tietoa sekä rakkautta. Yritä muistaa se, se voi helpottaa. Ihminen kokee itsensä välillä hyvin pieneksi vasten tätä kaikkeutta. Tällaista ajattelua voi auttaa tieto siitä, että kaikkeus määritellään laajuudeltaan samalla tyhjiöksi että loputtomaksi saaviksi. Ollessaan yhtä kaiken kanssa ihminen ei jää kuitenkaan kovin pienen oloiseksi, mutta ei kovin suureksikaan kaikkeuden ollessa pohjaton. Sinä olet yhtä, et rajoja, jotka mieli helpoiten ottaa hahmottaakseen. Kaikki siis vain suuressa summassaan on. Kaikki toimii ja on olemistaan.

Näen silmiä siellä täällä, mielen mukana reagoivia fyysisiä kehikoita vaeltamassa valitsemaansa polkua, ja maailman, jolla on tarjota enemmän kuin mitä silmin hahmotamme, mutta jonka yhteiskunta on muovaillut enimmäkseen uskottavaksi kupoliksi pään päälle ja yrittänyt tarjota sieltä omanlaistaan suojaa ja turvan tunnetta. 

   Loppujen lopuksi kaiken kulusta ja elämän tarkoituksesta mennä eteenpäin jää kuva, jossa me, kaikki elävä on sisäistämässä itseään hetkessä ja hetkeä itsessään. Ihmismäisen kaikukopan pienellä avustuksella olemme ihmettelemässä täällä toistemme energioiden oloa ja oppiaksemme "yhteisestä itsestämme". 

   Elämä on kääntyviä päitä, syvenevä kuva, huokaus syvään ja helpottavaa epävarmuutta. Elämä on antautuminen mielesi tutkimusmatkaan sitä itse värittäen. Ja vaikka kääntelisin asian mihin tahansa muotoon tämä käsite; "elämä" tuntuu kovin kylmältä tapahtumasarjalta, mutta se on samalla hyvin kaunista, suurta ja lämmintä, ja se on antanut sinulle jo kaiken ja toisaalta sillä on paljon annettavanaan. Niin paljon hyvää kuin jaksat vastaanottaa ja sallia.

Sisältäessämme koko maailman ja yrittäessämme samalla sekä toimia että ajatella mietteidemme kirjo osoittautuu värikkääksi prosessiksi. Olet elämäsi tärkeimmässä virassa hallitessasi ja tutkiessasi ajatuksiasi tiellä kohti onnellisuutta. Kaiken kirjon seasta sinä tiedät kuitenkin, mikä on tärkeää ja minkä on tarkoitus lipua ohitse. Sinun tarvitsee vain luottaa itseesi. 

   Mielestäni yksi elämän hienoimpia asioita on se, että kykenet ajattelemaan ja pohtimaan, vaikkei sekään ole ihmiselle täysin vapaa-ehtoista. Myönnän myös sen, että vaikka välillä tunteminen onkin sitä, että sattuu lujaa ja eräänlainen vastuunottaminen itsestään painaa on silti ihan mieletöntä että kykenemme tuntemaan kaikenlaista ja käsittelemään itseämme, vaikka käsitys maailmasta, hetkestä ja minäkuvasta käy välillä raskaaksi. Kaikkeudessaan nekin tuntemukset ovat vailla vain kuuntelua ja sitä, että saatat mielesi balanssiin. 

Päädyitpä värisemään peloissasi tai tärisemään ihmetyksestä - et ole yksin. Väriset yhdessä universumin voiman kanssa. 

Sinä olet, eikä se tai maailma ole siinä asiassa muuttuakseen. Ehkä kaikki tuntuu olevan välillä niin pitkän päättelyn päässä, että se yhtälö, jota jahtaat olisi jollakin tapaa yksinkertaisempaa hyväksyä. 

Sinun ei tarvitse tietää mitään, koska sinä yksinkertaisesti tiedät jo kaiken tarvittavan. Sinun tarvitsee vain sallia sen toimivan. 

Minä tässä

Olen parantaja, ja hyvin tietoinen siitä. En kykene kahmimaan tunnetta siitä esille käsilleni tai kertomaan siitä kaikkea sanoin, mutta sen antava voima saa minut tuntemaan, että voin kyllä, pystyn kaikkeen siihen. Tunnen olevani noina hetkinä hyvin pystyvä ja voimakas. En ole kiinni missään, mutta olen kuitenkin. Olen virassa, jossa vastuullani on pääasiassa virtaukseni. Siinä virrassa koen myös paljon vastuuta muista. Kykenen saamaan mielettömän paljon hyvää siitä, että olen peilaavalle energialle hyvä. Tunnen usein, että minä ihmisenä perustun siitä. Pystyn muodostamaan siitä sekunneiksi mieleeni arkkitehtuurisen näytteen, sillä se jonkinlainen sielun temppeli tai juureni tulevat mieleeni myös kuvana. 

Tiedän, että jokainen ihminen kantaa jonkinlaista vastuuta tai tarvetta vastata positiivisesti muiden tarpeisiin. Jokaisella on kutsumus sitä kohti, minkä käsitämme hyväksi, myös siihen, mitä pidämme pahana. Sanoja ja niiden merkitystä ei pidä ottaa kirjamellisesti. Ne ovat täällä "helpottaakseen" kommunikointiamme, ja niiden luoma kuva sanasta kuin sanasta on mielestäni pikemminkin suuntaa antava.

Ihmisen tuntiessa jotakin miellyttävää luotamme itseemme ja reaktiokykyymme nopeammin ja enemmän. Sama pätee myös epämiellyttävien ajatusten, huonojen johtopäätösten ja negatiivisten tapahtumien suhteen. Emme usein aikaile meitä ei-miellyttävien asioiden tuskastelun kanssa, jos meille sattuu jotakin ikävää tai alamme valamaan negatiivisuutta kannustaviin ajatuksiin uskoa. Maltillisuutta sekä tyyneyttä, ja rauhallista otetta tuntemuksiaan kohtaan voi harjoittaa. Se on erittäin hyvästä ja auttaa ihmis-sielua ratkaisemaan ongelmiaan sekä näin etenemään tilaa huokuvassa harmoonisessa tilassa, jossa on kaikinpuolin turvallinen ja vastaanotettu olo. 

Mikä tärkeintä, huomon kiinnittäminen näihin asioihin herättää kunnioitusta ja hyvyyttä erityisesti sinua itseäsi sekä myös muita kohtaan. Olet saavuttanut puhtaan ja yhteensopivan virran jo paljon aikaa taaksemmas. Tehtävänäsi on ymmärtää sisimpäsi ja toimia sen hapen saamisen hyväksi. 

Valitsemamme reitti ei tunnu välttämättä tasapainoiselta, mutta se näyttää keikkuvan tasapainossa, mitä ikinä teemmekin. Meillä on kuitenkin kyky tehdä polustamme juuri sellainen kuin miltä se mielesi sisäisessä temppelissä kaikkineen koristeineen näyttää. Meillä on kyky tuntea, muttei tunteitamme pitäisi luokitella hyvään tai pahaan. Meillä on kyky nähdä, mutta on hyvä muistaa, että edessämme oleva on vain yksityiskohtia, jota käsittelemme ja otamme vastaan ihaillen, murtuen, vapautuen, tulemalla kahlituksi ja vaalien näitä erilaisia reaktioitamme. 

Henkilökohtaisesti sieluni ei koe tarvitsevan enempää kuin tämän kevyen energia-kuohunnan sisällään, joka syntyy siitä, kun olen hyödyksi itselleni sekä muille. Se on suurinta suurta ja kaikki kaikkeudessa. 

Minä ja sinä olemme tehneet suuren matkan, mutta olemme kuitenkin vain seisoneet koko sen ajan peilin edessä katsoen itseemme ja tuntien tekevämme muistiinpanoja pintaamme. 

Kuitenkin, kyseisen virtauksen kuljetessa toivotusti ja hyvän mukaan, onnellisuuden määrä tuntuu siltä, että voi olla kosketuksissa energiansa kanssa. Tunnen lämpimän kehoni, mutta positiivisella mielialalla havaitsen myös sen alla sijaitsevan lämmön lähteen, ja sen kuinka se liikkuu ja ryöppyää joka kolkkaan. En rajoitu kehooni. Olen tässä muodossa, sillä siten minun on todennäköisesti helpoin työskennellä ja oppia. Se on reitti, joka muodostuu flow-tilasta sitä valoa varten, joka ihminen on. 

On paljon käsitettävää, mutta kaikki on jo kuitenkin paikallaan. 

Kaikki on eikä sen enempää. 

Positiivisuus voimavarana

Miten näet itsesi?  

Sielu ei hae paikkaansa. Sielu on voimakas ja hyvin tietoinen paikastaan, sinä sen sijaan yrität yhteistyöhön kyseisen sisimpäsi kanssa. Energia ihmisen sisällä kulkee erilaisten mielentilojen mukaan, ryöpyten, pyörien, väristen tai välillä vaikka lainehtien. Energiat laukeavat, kuluvat, syntyvät ja elävät kuin veresi kiertokulku kehossasi. Energiaa ja verta erottaa kuitenkin se, ettei energia karkaa, kun sinuun esimerkiksi sattuu. Energia muuttaa muotoansa sinussa. Sillä on vain erilainen tarkoitus ja tehtävä kuin suonissamme virtaavalla nesteellä, joka pitää yllä elintoimintojamme. Kaikki se pyöriminen ja mutkikas liikerata, joka tuntuu joskus vatsan pohjassa vellomisena, sekä äkilliset energiatasojen-muutokset voivat osoittautua joskus uuvuttaviksi. Uupuessamme me usein etsimme syyllistä olollemme, sillä emme ymmärrä sen tarkoitusperää. Kysymme itseltämme: "Miksi minusta tuntuu tältä?"

Yritämme ratkaista kovasti sitä, miksi energiamme ei vastaa joskus täyttä. Pikkuhiljaa huomaamme käyttävämme loput voimistamme huokaillessamme tuota kysymystä. Minusta on pitkään tuntunut siltä, että juuri sitä pohditaan erityisen paljon. Siitä on muodostunut ihmiselle este toteuttaa asioita.

Tutkimalla rauhassa pohdituttavaa asiaa sinulla on tilaa käsitellä tuntemuksiasi ja ajatuksesi kulkevat selkeämmin. Energioidesi pysyessä tasapainossa sinäkin tunnet olevasi enemmän läsnä. Alat saamaan itseltäsi vastauksia, jotka vievät sinut perille.

Ihmisen mielikuvitus on värikäs ja se keksii yhtä nopeasti hyviä kuin huonoja ajatuksia. Meille jää vapaus valita kumpaa uskomme. Ihminen on voimakas ja yllättävän sitkeä olento, jolla löytyy halua yrittää parhaansa, vaikka pään sisäiset ajatukset tuntuisivatkin ylitsepääsemättömiltä. Syyllisiä energiavajauksille eivät ole muiden sanat tai teot eivätkä välttämättä tai usein edes omasi. Katsomme kaiken edessä olevamme lävitse suoraan energiavarastoihimme, vaikkemme sitä tiedosta.

Saamme väsymyksestämme muovailtua joskus hyvinkin nopeasti pahan asian. Ajatukset ovat vilkkaita. Minä näen ne kokonaisuutena eräänlaisena hevosena, joka minun täytyy kesyttää ja johon minun täytyy ystävystyä pärjätäkseni sen kanssa. Olotilat ovat eräänlainen elämänkumppani. Olotilasi on vain energiaa, jonka taajuus vaihtelee. Et ole voimakkaan energian välikappale etkä kirottu kantamaan sitä yksin. Katsellessasi ympärillesi huomaat muita ihmisiä, jotka ehkä hymyilevät, ehkä painivat jonkin asian kanssa, epäröivät tai ovat onnensa kukkuloilla. He taivuttelevat myös sisällään energiaansa oikeaan muotoon. En halua aiheuttaa mielikuvaa, jossa ihmisen kasvoilta on luettavissa vaivaantuneisuus ja luomisen tuska. Tarkoitan sitä, että jokaisella on jokin kuva siitä, miten "sen jonkin" kuuluu olla. Sinä johdat ja ylläpidät sitä energiaa, joka auttaa sinua pääsemään päämäärääsi, vaikuttaen siinä samassa kaikkeen muuhun energiaan, joka tapahtuu ympärillämme.

Nojaa siis taaksepäin ja rentoudu. Nauti matkastasi, sillä ei ole kiirettä eikä hätää. Koko universumi koostuu energiasta, ja universumi on kaikkeus; loputon ja jatkuva. Olet siis kaikkeus ja energiasi on yhtä kuolematon. Ei ole yhtä planeettaa, ei yhtä avaruutta eikä yhtä kaikkeutta. Nimensä mukaisesti kaikkeus on maalattuna kaikkeen. Sinä olet se. Täydellinen ja riittävä kappale.  

Elämä on kuin yksi suuri symbioosi kaikkineen kiemuroineen. 

Ihmisestä paljastuu aika upea kokonaisuus, eikö? 

Ei pidä olla niin ankara

Taivas raottaa valoa vähän kerrassaan, sitten se taas jättää valkoisen peitteen maahan. Ulkona tuulee sellainen virtaus, että tuntuu kuin se kaikki voima tulisi itsestä ja kaikesta muutoksesta, missä pyörii ja mitä kokee. Tuntuu paljolta. Sellaiselta käsin kosketeltavalta "runsaalta". En tiedä, voiko sitä vain ajattelemalla tuntea. Meillä on vain yksi maa, mutta monta näkökantaa tästä asuinpaikasta ja kaikesta, mitä se kantaa. Tärkein tieto on, että olemme tässä. Jokainen osaa lopulta määrittää, mitä täällä oikein pitää tehdä. Se, että on tyytyväinen tähän mekanismiin, jolla kaikki toimii ja tyytyväinen itseensä - edessäsi on täydellinen pohja alkaa rakentaa kutsumustasi. Mihinkään ei voi olla täysin tyytyväinen, jos ei ole ensin sujut itsensä kanssa. Sinä olet kuitenkin työkalu omaan elämääsi. Totuudet sijaitsevat sinussa. Minunkin pitää muistutella tätä itselleni aina välillä. 

Aina ei ole yksinkertaista olla vastuussa tästä kaikesta. Ihminen janoaa tietoa ja kokemuksia. Ihmisellä on tarve esim. onnistua, innostua, ratkaista, tulla pidetyksi ja miellyttää itseään sekä muita. Välillä reagointi saa sytytyslangan sijan ja alkaa palamaan jossakin tietyssä tilanteessa räjähtäen ilmaan ennen kuin huomaatkaan. On tärkeää oppia löytämään rauha itsestään. Siten voit käsitellä puhtaasti asioita, ajatuksia, itseäsi sekä tunteita, joita otat vastaan. Sinun ei tarvitse vastaanottaa asioita niin rankasti alkaen pohtia jokaista ajatusta, joka mieleen juolahtaa. Sanotaan, että ihminen ajattelee n. 50 000 ajatusta yhden päivän aikana. Se kuulostaa paljolta, mutta ihmismieli on melko ääretön asia/idea. Anna niiden ajatelmien kulkea vain lävitsesi. Tutki rauhassa ja kuuntele itseäsi. Ajatuksien ja tunteiden tunnusteleminen tekee hyvää ja voi auttaa sinua itsesi tutkiskelussa, muttei ajatuksiin tule takertua. 

Elävä peilaa elävää. Se, että osaa olla kärsivällinen ja samalla tyyni on rohkeutta ja rakentaa itsevarmuuttasi. 

Saan mieleeni kuvan ihmisestä pää pystyssä. Nään kasvot, joilta paistaa arvokkuus, kunnioitus ja hyvyys. 

Seikkailunhaluinen ihminen

Me ihmiset ja muut olennot olemme "sisäisesti" tietoisia siitä, mitä olemme ja minne kuulumme. Päädymme silti ihmettelemään toistamiseen sitä, miksi kyseistä asiaa pitää muistutella itselleen niin usein. Se ei ole muistuttamista - se on oppimista ja muutoksen tekoa päästäkseen eroon epätyytyväisyydestä jotakin asiaa kohtaan. 

Elämä on eräänlainen uni, jossa ihminen on päätynyt luulemaan ja epäilemään paljon. Se luulee mm. herättelevänsä itseään, luulee tuntevansa kipua ja luulee pahan olevan totta. 

Meissä on energiaa ja edessämme kulkee loputonta energiaa. Varastoimme virtaa ja luomme sitä, käyttäen sen sitten kuinka parhaaksi näemme. 

Harva kuitenkaan hahmottaa sitä, kuinka parantava kyky ihmiseltä löytyy itseään sekä muita kohtaan. Ihminen kykenee "parantamaan" itsensä.

Elävä olento saa lisää energiaa mm. siitä, että se on tyytyväinen elämäntapaansa tai yleisesti asioihin, joita hän on saanut aikaan. Olento ei saa virtaa takaisinpäin itselleen, mikäli kokee asian vielä negatiiviseksi jollakin tapaa. Ihminen ikäänkuin vaihtaa painoaan jalaltaan toiselle, vaikuttaen kaikella toimimisellaan omaan, maailman ja muiden ihmisten energiatasapainoon.

= ihminen hyväksyy maailmaa ja itseään

-> sinä ruokit itseäsi, mutta siinä samassa olet jo kaikkea sitä, mitä haluat, sinun täytyy vain muistaa se uudelleen. Mielen perukoilla seilaa täydellinen mielikuva ja hahmotelma siitä, mitä tuleman pitää. Kaikki menee ihan hyvin

Energioita ei hahmota, ellei niihin kiinnitä omaa energiaansa. Kiinnität pistokkeen seinään ja koko universumi on edessäsi ja yhteydessä sinuun.

Ihminen tai mikä tahansa muu elävä ovat kaikki magneetteja, jotka vetävät puoleensa positiivista virtausta. 

Ihminen muistaa jo kaiken ja tiedostaa toimivan kokonaisuuden sisällään ja ympärillään sekä sen, miten olla onnellinen ja hyvä itselleen.

                                           

Sormien välissä, lattian alla, pään sisässä

Jokin potki tuolini selkänojaa, vaikka sen takaa paljastui vain väritön seinä. Vierelläni oleva ikkuna esitti maisemia, jotka löytivät korttiparinsa näyttäen tismalleen samalta kuin kaikkien kaupunkien puistot ja pienoislammet. Tekaistuja, kulutettuja, täynnä roskaa, joiden välistä jokin koettaa vaivalla versoa ja kukkia.
   On kylmä. Luut johdattavat häilyvää pistelyä pitkin jalkojani. Olen sähkönjohdatin ja puhelinlanka ihmisen virassa. En keholtani niinkään, mutta mieleltäni kai puoliksi tyhjä ja täytetty sähköllä. Se selittäisi satunnaiset energiavajaukseni. Minuun on vaihdettava lamppu. Minussa on vikaa joskus. Ei aina.
   Minun on tehtävä siirtoni. Minun on rikottava paikkani, numero 9. ikkuna ja hypättävä. Hakeuduttava veteen tai metsään ja tehtävä papereista lautta tai lennokki, joka auttaa minua pakenemaan.
Jokin valuu olkapäälläni ja karkaa oikealle solisluulle. En tiennyt niiden enää näkyvän ihmisegon alta. Se on kuin öljyä. Paksua ja mustaa. Pelkään paitani tahriintuvan siihen ja kaikkien matkustajien kiinnittävän minuun huomiota. Alan hangata ja raaputtaa läikkää. Tahra ei lähde. Raaputtamiseni ja luuloni osoittautuvat tahran alkukannaksi sekä lähteeksi. Sen jättämä vana kasvaa. Olo on kuin polttomerkityllä tai kysyjällä tien varressa. Ei päätä eikä häntää. Vain ääniä ja kysymyksiä riittää.
   Kynteni toimivat hapon tavoin. Ne polttavat, hämäävät, maistuvat omituiselle ja jättävät jälkeensä jotakin uutta ja aina varmasti erilaista. Varmasti varmaa. Huomaan paitaani rakentuneen reiän ja rauhoitun. Se näyttää onkalolta, jota pitkin pääsin kiipeämään takaisin, vaikken erota enää asioita toisistaan. Esimerkiksi en ole varma siitä, että olenko juuri nyt juna vai junassa. Alan kyseenalaistaa olemistani tässä. Huomaan koskevani asioita ja saavani aikaan kirjaimia, enkä tiedä kuulostaako se tavoitteelta tarpeeksi vai olenko kuullut vain huhuja.
   Minä tiedän kaiken, mutta olen samalla hyvin tietämätön. Ihmisen luulevat, että jos he tuijottavat kelloa turhan kauan se alkaa sulaa. Useimmiten se ryhtyy vain hidastumaan ja tekee ihmisestä rajallisen ja etenkin raamillisen. Yhteisössänsä vajaavaisen.
Repiessäni viisareita irti ja parsiessa paitaani niillä minä joudun myöntämään, etten tiedä minkäänlaisia vastauksia mihinkään. Minä näen unta korkeista maihinnousevista harmaista majavista, joiden mukaan en ole vielä lähtenyt. Tiedän niiden suunnitelman kaatuvan. Kuulostaako se uskottavalta tai varmalta?
   Naurettavaa siitä tekee se, ettei kukaan oikeasti välitä. Nämä olennot kiinnittävät huomiota ja odottavat pahinta. Heidän varpaansa seivästävät kengät puristavat ja heistä näkee kaukaa, mitä he luultavasti ajattelevat. Ei kaikista, mutta mielestäni liian monesta.
Järjestelmällisyys tekee meistä ilmiselviä ja hermostuneita. Siten, jos minä ryhdyn hulluksi ja vapaammaksi, minä säilyn arvauksena ja minua ymmärrettäisiin mahdollisesti paremmin. Toimisiko se niin?
   Nään ikkunasta pylvään. Sen pukua koristaa numerot "305" ja "16" ja astetta alempana vielä "261", joka näyttää vähän liidun jäljeltä, mutta onkin selvästi leiman jälki. Tarvitseeko minun tietää niistä enempää? Koostun kysymyksistä ja oletuksista. Sanoisin, että pelkään unohtavani itseni, muttei pelko riitä kuvaamaan sitä tunnetta. Se, mitä haen on jotakin paljon todellisempaa.
Epäilen, että numero "305" on varmasti jokin toistuva, "16" jokin yksilöllinen ja vaihtuva sekä "216" silkka mysteeri. Päähäni sattuu. Kuulen kolinaa ja rattaiden lipuvan toisiaan vasten. Seuraavaksi pään sisällä helpottaa.
Maailma on tolppa. Siinä on kolme numerosarjaa, kolme kulmaa ja näitä kulmia yhdistävät ratakiskot. Numerot "305" ja "16" ovat pari ja luku "kaksi". Ne ovat "itsestäänselvyydet", joihin kuuluu tieto, tiede, uskonnot, aukroriteetti, laki, politiikka ja muut rikkaruohoistutukset. Niistä on kasvanut luuloharhaisuus, jonka mukaan uskotaan, että kyseiset asiat tasapainottelevat pelkästään keskenään. Ihmettelevät ihmiset ovat turvakoodi. Numero "261" on taas sormenpään mittainen kiertoajelu, hevonen kerrostaloasunnossa tai väärin tulostettu kuitti, johon olet silti tyytyväinen. Minun tapauksessani se on halu käyttää hätäuloskäyntiä hyödykseen.
Kylmenee vaan. Kuinka korjaan paitani?

Kaikki odottavat rautahevosta, joka koostuu vaunuista. Heidän kasvoiltansa voi poimia määritelmiä ja kerätä vastauksia omaan lokikirjaan. Ei ehkä ymmärtääkseen sisintään tai sitten juuri siksi, että kykenisi ymmärtämään. Askel on aina askel. Käsitystä "askel" voi kuitenkin muuttaa. Asia taittaa matkansa mielen perukoille, oli askel sitten alta pois sulava, pelkkä ajatushahmotelma tai pelkistä hampaista koostuvan jalan työtä.
Joskus tuntuu, että kehollani olisi oma tahto ja että minä pidän sitä eräänlaisessa juoksutusliinassa kolmannen silmäni avulla. Kuinka se loikkiikaan ja puurtaa edestakaisin.
   Maailma on alkanut muistuttaa karanteenia, jossa ihmiset työskentelevät osa-aikaistyöntekijöinä. Nämä hahmot ympärilläni puhuvat sanasta "tunti". Kuuluuko se aamulääkkeisiinne? Hyvään ruokavalioon? Onko se jokin ohjelma, jolla meitä pyritään kanavoimaan oikein ja tehostetusti.
Tunti on 60 minuuttia, yksi minuttti 60 sekuntia. On tunti, minuutti, sekunti ja niiden välimuotoja sekä yhdistelmiä.
Taas esiintyvät numero kolme ja terävöityvät kulmat saavat jalkani vapisemaan.
Kolme. Se vain tulee. Kaikki on sen varassa ja valmiina toimimaan toimimatta sittenkään.
Kyseisellä asialla ei ole aikaa. Kolmio ei ole perusta äärettömyydelle. Se loppuu paljon aikaisemmin kuin gramma kukkaa ja se on aika surullista.

Kuinka sijoittaisitte minuuttinne loputtomaan? Kuinka tunti riittää spiraalissa? Spiraali keskittyy kaikkeuden ytimeen. Se alkaa, toistuu ja ilmenee kaikkialla.
Pitkästytän itseänikin. Palataan takaisin majaviin. Minua hermostuttaa.
   "Tunti aikaa nukkua", edessäni oleva nuorukainen tokaisee tuttavalleen.
Alan miettiä, kuinka laki vielä sallii unen ja kuinka matkustajia väsyttää jo tässä vaiheessa päivää. Pohdin myös sitä, etten ole voinut mennä johtopäätöksissäni kovin harhaan, sillä olen tyytyväinen siihen, mitä nimenomaan tässä nyt on. Sen ei pitäisi tehdä minusta parempaa tai huonompaa ihmistä, jos aiheutin itse itselleni reiän paitaan. Se on kehittymistä ja käsittelemistä. Yleisesti vain olemista ja tekemistä.
Kuinka joku pystyy määrittelemään, mikä on sopivaa ja mikä taas ei?
Olen hereillä. Täytän yhden tai itseasiassa kaksi penkkiä laukkuineni tästä junasta.
Olen hiljaa, tarkkailen ja vastaan tarpeentullen tahdostani. Joskus kirjoitan, joskus maalaan ja joskus yritän soittaa kitaraa. Ihan samanlainen ihminen, mutta sisällöltänsä järjestetty eri tavalla.
Oman ihmiskaikkeuden välistä "olemassa" vain maahan pudoteltuja kirjaimia. Luonnoksena ilmaan jää surrealistisia mielikuvia.

Kello yrittää osoittaa parhaansa mukaan saapumisaikaani. Joskus lukujen määrä saa aikaan pyrähdyksiä. Numerot ovat keskeneräisiä toiseen muotoon väännettyjä spiraaleja. Ne saavat tämän ihmisen voimaan pahoin ja käännyttävät pois läsnäolosta. En määrittele numeroita pahaksi. En ole missään vaiheessa puhunut "pahasta". Sitä ei ole, ellei sitä ole tarvetta luoda.
   "Anteeksi, lippunne?" Tarkastaja tuhahti hieman minua kauempaa.
   "En ole tältä asemalta, saavuin junaan jo aijemmin", vastasin katsoen häntä suoraan silmiin. Se hypnotisoi ihmisiä nykyään. Mies univormussaan tyytyi siihen ja käveli pois.
   Meidät on periaatteessa tuhottu idealla. Idea on eräänlainen kone, suunnitelma, viaton sana ja asia, jonka taakse kätkeytyy tuloksenhakua ja tuottavuuden janoa.
Juna alkaa muistuttaa kapselia. Se on pieni ja matkalla kieleltäni ruokatorveeni. Se putoaa. Hetken kuvittelen sen suistuvan raiteiltansa, mutta nielen sen kokonaan. Maistelen rautaa. Oksennan osan kuvitteellisesti takaisin käsilleni, kun alkaa maistua liikaa muu kuin mikä olisi terveellistä ja hyväksi. Ihmisellä on tapana muistuttaa itselleen siitä tavalla tai toisella itse.
Alan maalata penkkiä edessäni. Minulla ei ole maalia eivätkä käteni halua osallistua, joten käytän kuvitteellista ruoansulatusnestettä, joka on jo löytänyt tiensä sormieni väliin ja kynsieni alle.
Kuinka minä erotan, mikä on sopivaa ja mikä ei? Jos ei ole oikeaa tai väärää? Minä luotan. Oikea ja väärä ovat vain mahdollisen neutraalin ja läsnäolon korvaavia sanoja, sitä kautta korvaavia tekoja ja tuomassa hyvää tai huonoa mieltä.
Penkkikin on vain penkki, kunnes toisin kutsutaan. Kutsumalla sitä jollakin toisella nimellä, et välttämättä uudista penkkiä itsessään mitenkään, mutta laajennat näkökantaasi ja lähenet itseäsi. Lähenet, lähenet niin kuin minä kohti junan käytävää. Uskotko?
Nimeäminen on säälittävän pieni kehite, mutta niin ovela alku juurikin myös idealle, joka osoittautuu suuremmaksi suunnitelmaksi pelkän käsirakennelman rinnalla.
Kuka epäilisi ketään muuta kuin sitä, jonka paidassa on hankaamalla aiheutettu reikä? En sovi pukurivistön joukkoon edes junassa. Ei se haittaa, mutta olen silti sitä mieltä, että majavilla on pahat mielessä. Ja jos me puemme ne samanlaisiin kuvioituihin hirttoköysiin kuin itsemme, ehkä kolmas maailmansota syttyy jo huomenna. Silloin minun ei tarvitse matkustaa enää junalla.

Sanakoodi todellisuuskaavassa

Puhun paljon kirjoittamisesta siinä muodossa, että sormeni lipuvat näppäimistöltä vasemmalle ja sitten oikealle. Todellisuus on vain käsite, mutta voin muodostaa jälkeeni jättämistäni kirjaimista suojakuvun katokseni ja niiden merkkien seasta viivat kengikseni. Todellisuus ei ole "mitään", ei "paljon" eikä "vähän". Todellisuus on sanakyhäelmä ja rikotut tikkaat, joista on saatu lankkuja, joista saadaan sanoja, jotta voidaan ilmaista tai tuoda esille jokin asia mahdollisimman tarkasti.

Ihmisen ei ollut välttämättä koskaan tarkoitus alkaa puhumaan, mutta jokin hetki se alkoi viittoen äännehtiä ja siinä hetkessä joku toinen alkoi vähitellen ymmärtämään lajikumppaninsa ääntä. Eläin aloitti jotakin, johon toinen yksilö ryhtyi ehkä suopeasti mukaan. Toiminta ei näyttänyt liikuttavan maapalloa pois radaltaan tai aiheuttanut sen enempää eripuraa, joten sitä ei myöskään paheksuttu. Tapa muodostaa ääniä alkoi kehittyä ja kasvaa yhteisössä. Siitä kehittyi jotakin niin suurta, että joku alkoi hyödyntämään tätä elämän yksinkertaisuudesta ja harmoniasta poikkeavaa toimintatapaa, ja sen avulla saatiin huijattua jokaista tavan omaksunutta. Se olisi voinut päättyä hyvin, mutta planeetan sijaan ihminen poikkesi radalta, jossa onnellisuus on silkkaa yksinkertaisuutta ja toisinpäin. Sanat yksinään eivät olisi aiheuttaneet pahaa, mutta sanojen taakse kyettiin patoamaan yksinkertaisuus-onnellisuus-kaavan ohittava koodi, joka tuottaisi enemmän tulosta tietylle määrälle ihmisiä ja sitä kautta tämä tietty joukko yksilöitä pystyisi ottamaan harmonian lain omiin käsiinsä.
Tämä on vain teoria.

Ihminen voi muodostaa todellisuus-käsitteestä itselleen "vähän" tai "paljon" merkitsevän asian. Ihmis-yksilö voi myös jättää asian sikseen ja unohtaa koko sanan sekä sen, mitä se hänen omasta mielestään käsittää ja mitä totuutta se ajaa. "Todellisuus" on sana, ja käsite "sana" on yleisesti saatu kuulostamaan aikojen saatossa siltä, että sen takana piilee paljon ja sillä on äärettömästi enemmän merkitystä kuin pelkällä "todellisuuden" tiedostamisella. Tämän hetken yhteiskunta ajaa lampaitansa nurkkaan, joka koostuu "sanavallista", joidenka tiilenpäiden perusteella meidän täytyy edetä korkeammalle tiettyjen kriteereiden mukaan. Ihminen kykenee yhteisessä harmonia-tilassa hallitsemaan täysin sitä, että uskooko hän esim. avaruuden olemassaoloon tai siihen, että kissat puhuvat itsekseen.
Yhteiskuntamme ajaa kopiokoneen virkaa. Se tulostaa paljon paperia puista, joissa myös energia valvoo myöskin ihmistä varten, mutta kopiokoneen ylikuumuneesta pohjasta valuu ihmisiä, joidenka mielessä virtaa vaatimustukos hyvien energioiden sijaan.

Tulostin tulisi kääntää hellästi ympäri ja ihmisten tulisi kiinnostua omasta hyvinvoinnistaan enemmän kuin sanoista, joita heidän mieleensä tungetaan median ja mm. pakollisen koulutuksen sekä työntekotarpeen (pakotetumman version) kautta.

Reikä universumissa sekä olemisessa

Voisin kuvitella ylittäneeni jonkinlaisen rajan, muttei sekään auta minua eteenpäin. Minun ei tarvitse ylipäätänsä edetä, mutta minulla on turhia, suurenneltuja ja "suuria" paineita ja niistä rakentuva tarve hätäillä, panikoida, miettiä liikaa ja tehdä nopeasti sitä, mitä ei juurikaan halua, mutta sitä tekee, jotta saisi uhrattua mielen edes jollakin tapaa puhtaaksi. Kyseinen sana "jollakin" on erittäin ristiriitainen eikä se tarkoita tässä yhteydessä hyvää. Yhteiskuntakin pelaa samalla tapaa. Yhteiskunta kykenee rakentamineen paineineen helposti siirtämään syyn ihmisen niskoille, aivan kuin se ei olisikaan koskettanut valtiota tai ihmiskokonaisuutta. En usko, että on yhtä syytä. En syytä vain yhteiskuntaa.

Siinä ohessa en usko myöskään, että millekään löytyy suoria vastauksia, kun mitään ei voi luokitella todelliseksi mieleni mukaan. Tämä on ajatus muiden elämisen merkkien seassa. Sitä myötä se on ihan yhtä todellinen kuin väitelmä siitä, että kalat kävelisivät öisin maan pinnalla tai hevoset kahlaisivat kilometrin korkeudella ilmassa. Väitettä koskien sinä voit rakentaa mielipiteen tai oletuksen, mutta sen pidemmälle se ei etene. Joko uskot tai et tai sitten yrität jäädä johonkin keskivaihelle tarkastelemaan vielä lähemmin tai vain heiluttamaan kevyesti valkoista lippua. Voit saada aikaan argumentin ja sitä kautta ehkä keskustelun. Se, miten se päättyy ei liity millään tapaa voittamiseen tai häviämiseen. Mielestäni keskustelussa itsessään on jo tarpeeksi asioita miellyttämään ihmissielua.

Mitä sitten, jos meidän piti ehdottomasti jäädä läsnäolotilaan tai syvälle tajuntaan? Maailma löysi tapansa, ihmiset unohtivat läsnäolon ja syntyi välikoneita tuottamaan jotakin sellaista, mikä saa meidät unohtamaan vieläkin nopeammin. Jäljelle jäi enää tuotanto ja sen teho sekä valvonta kera numerokasan. Ihmiset yrittävät nujertaa toisensa itsekseen eikä suunnitelman päällikön tarvitse kuin seurata luomuksensa kulkua tuhoa kohti. Päällikkö toimii myös edesauttajana läpinäkyvin keinoin.

Mieti. Laske se väite hennosti ajatuspalstallesi ja tarkastele sitä hetki. Kuinka se toimii? Kuinka sinä saat sen toimimaan? Entäs, onnistuuko se yhdessä muiden ajattelijoiden kanssa? Mielessä on tilavampaa ja suvaitsevampi ilmapiiri kuin tässä hetkessä, siksi sen pitäisi olla ihan yksinkertaista. Monelle ei ole. Suurinosa ei käsitä sanaa "läsnäolo". 

Se kuulostaa erittäin hälyyttävältä.

Ajatelkaa sitä, kuinka todennäköistä on, että olisimme kasvaneet siinä aijemmassa tilassa yhdessä luonnon ja eläinten kanssa, mutta poikkesimme radalta ja jokin sai meihin istutettua illuusion, joka toi kaupungit, talouden, nimitykset, kellonajan, laskut, kodin, tarpeen olla tärkeä...

Sitä myötä rakentui vertailukyky ja alettiin keskittyä enemmän tunteisiin. Luottamus kasvoi ja kasvoi ja se jyräsi enemmistöllään muut uskomukset, tuntemukset sekä käsitykset. Totuuden. 

Nyt me olemme kirjaimellisesti jumissa. Seuraamme sitä, kun meitä seurataan lasikupolin toiselta puolen. Nyt, aika menee erittäin hitaasti. Tämän maailman piilojärjestön aikomus sisälsi sen, että heidän suunnitelmansa varmasti toteutuu ja toteutuminen tapahtuu suuremmassa mittakaavassa. Sillä, jos me luottaisimme luontoon, läsnäoloon, itseemme ja maailmaan sekä hetkeen, aika ei olisi meille ongelma. Aika ei olisi mitään. Ei olisi koko käsitettä eikä sitä kautta enää aihetta murehtia. Kukaan ei enää laskisi vuosiaan. Ei vuosia ole tarkoitettu laskettaviksi. Päivien laskeminen kuolemaan kuulostaa mahdollisimman epäinhimilliseltä. Se aiheuttaa ja lisää pelkoa, joka auttaa hallitsemaan. Kellotaulut huuhtoutuisivat tehtaiden perusrakenteiden mukana. Yhtäkkiä se ei olisikaan niin suuri numero menestyä, kehittyä ja olla ajoissa. 

Ihminen vain olisi niin kuin sen kuuluukin olla. Läsnä ja yhteydessä kaikkiin/kaikkeuteen sekä tietysti itseensä. 

Hymyilkäämme kameroille.

Pala otsalohkoa

Pieni osa ihmisiä kerääntyy ympärilleni. Nimenomaan pieni osa eikä joukko. Ihmiset ovat vain palasia, jos päättää niiden olevan. Samalla tapaa kuin maapallo on litteä tai neliökalteva oman ajatusmaailmasi mukaan, jos uskot siihen tarpeeksi. 

Ehkä olen päättänyt olevani kalteva. Epäsuora, mutta sellainen, joka on tarkoitettu vain sellaiseksi. Se sisältäisi läikkiä, joista koostuvan tiedostuneisuuden liukuhihnaraoista versoisi häiriötekijöitä. Se ei vaadi enempää, kun saadaan aikaan tällä tavoin eräänlainen alku juonelle, joka kasvaa hetkessä itsestään jämähtäen tiettyyn hallintapisteeseen. Meitä ja liikkeitämme ei tarvitse kuin seurata ja rakentaa ihmis-silmien eteen rautaan valettuja tienviittoja. 

Minä yritän etsiä asioita ja toisia asioita vielä syvempää, vaikkei sillä mielestäni ole oikein merkitystä. Tietyllä tapaa on ja tietyllä tapaa ei. Sen lisäksi, että en miellä tätä tehdaskaupunkia, olen eräänlainen "kokemusten orja" tämän asian suhteen, en mielestäni laukova totuutta, vaikkei sellaista olekaan. En pidä sitä niinkään siksi mielipiteenä, sillä sen pitää sisältää paljon muutakin kuin vain yhden yksilön hetkiä historiasta. Kyllä se sisältääkin, mutta omistan paljon vastoinkäymistä itseäni kohtaan. Ihan turhaa sellaista.

Haen kuitenkin jotakin sen kaltaista kuin "merkityksettömästä syvempää". Sen parempaa sanaa siitä ei saa. Jotakin itselleni "kalliimpaa" muulla tapaa kuin rahallisesti. Vielä syvemmin kumoon kallistuvaa? Kunhan jotakin. Se on tärkeää. Jotakin muuta, mitä mieltää. 

Ihmismielestä on kehitelty altis kuluttamaan suuren osan elämästään huolehtien liikaa. Läsnäolotilan sijaan me kertaamme huonoja kokemuksia, huonoja näkemyksiä, epämiellyttäviä tilanteita, epämiellyttäviä tunteita tai tuntemuksia, ristiriitaisuutta, surua jne. Vain heikentääksemme oloamme ja käydäksemme läpi jotakin "mullistavaa" elämässämme. Kyseinen kuulostaa radikaalille, mutta onko tämän maailman ihmisten elämässä juurikaan muuta tähtäintä kuin tasainen tai korkeampi menestyminen aktiviteetissa kuin työssä, opiskelu, rahahuolet, omistaminen, hetkien repiminen ajaksi sekä numeroiksi ja kulkeminen tuntien mukaan, jättäen olotilasi syrjemmälle, sillä sinä olet kiinni tarpeessa, malleissa ja erossa itsestäsi siten suurimman osan aikaa, kiinni jonkin toisen suunnitelman toteuttamisessa. Se ei silti tunnu haittaavan, sillä suurinosa kulkee ympärillä samaan tapaan ja yhteiskunta määrittää opetuksemme, jotka ovat osa kasvatustamme. Kuten kasvit me imemme ylimääräiset ravinteet ja myrkyt rihmastoomme, sillä meille ei anneta vaihtoehtoja. Yritämme kukoistaa sillä, mitä oletamme luonnon meille antavan, mutta esiripun takaa paljastuu pöllömetsäpaalu ja paljon kolmioita. 

Rasitustesti mielen mukaan

En tiedä tai ole saanut vielä jahdatuksi vastausta siihen, ovatko sielut vain yhteen kolahtavia puolikkaita vaiko sattumaisin vain hellävaraisen nälkäisiä ja etsiväisiä. Välillä tuntuu siltä, että minä ihmisenä olen pelkästään vika ja sitä kautta vaivainen neljäsosa sieluani. Poikkeama vasten kokonaisuutta.
Tiedän, että en ole, mutta jokin uhkaa ja vaanii mielenperukoilla. Sanat "entä jos" ovat petollisia haukkoja omalla mielenkarttataivaalla muiden eläinten, asioiden ja mielentilojen seurassa.
Kaiken pohdinnan ja prosessoinnin jälkeen minä kuitenkin riisun sen ajatuksen yltäni ja ripustan takaisin tuttuun naulakkoon. En halua sen saavan liikaa sijaa, mutten osaa päästää siitä irti. Sen lenkit takertuvat ihooni, tukkivat ruokatorveni ja vievät mielihaluni, mutta silti minä osaan elättää sitä. Tiedän kaavan, oikeat luvut ja siitä seurauksena tulevat toimitukset, mutta silti minulla on tapana jatkaa. Se tuntuu tavanomaiselta jämähdykseltä omalla reitilläni, jonka päämäärä ei vielä häämötä, mutta se on oikein hyvin ja selvästi tiedossa.

Jokainen ihminen on omalla tavallansa riippuvainen ymmärryksestä. Yritin kirjoittaa asiasta, mutten saa siitä oikein mitään irti sanoiksi saakka. En halua myöskään kohdistaa aihetta tai tekstiä pelkkiin omiin kokemuksiini. Haluan kertoa siitä muulla tapaa. Sellaisella tavalla, joka vastaa näkemyksiäni, uskomustani ja päätelmiäni eikä keskity niin suuresti omaan historiaani.
Haluan maalata asian nykyhetken pohjalta enkä kasata teoriaa niiden asioiden tai tapahtumien tuntumalta, jotka menneisyydessäni häiritsivät tai satuttivat minua.

Olen tässä maailmassa, nimenomaan tämän suurhallituksen vallan alla vain yksi henkilö, joka tuntee. 
Jos yrittäisimme eripuran jakamisen sijaan hyväksyä asioita, ehkä olisimme jotakin, joka tuntee. 

Meidät on hajotettu, opetettu rakentamaan tiettyyn tapaan ja patoamaan kuin majavat asioitaan.